sunnuntai, 23. heinäkuu 2017

69 Terapeuttinen kirjoittaminen

Minun pitäisi siis sitä harrastaa. 20 minuuttia pelkästään sanoja ja lauseita jotka putkahtelee mieleen. Jostain syystä en saa sitä kirjoitettua, en saa laitettua kelloa soimaan että istun kirjoittamaan. Pelkään ehkä mitä se tuo tullessaan. Jos vaikka syvimmät alitajunnan ajatukset nousee esille ja pakottaa minut nostamaan pään pensaasta. Sitähän teen, paljon. En tahdo katsoa suoraan asioita, niin että joutuisin mitään päättämään. Paitsi jos asiat on positiivisia. Sellaisia päätöksiä on helppo tehdä. Kohtuullisen helppo. 

Ehkä huomenna. Kun olen käyttänyt tytärtä lääkärissä. Ja toisen tyttären kanssa jutellut. Jostain syystä olen sitä mieltä, ettei toinenkaan voi hyvin. Syytän usein siitä itseäni. Olen nyt alkanut miettimään, että olenko pettänyt luottamuksen, mitä olen tehnyt, että lapsi sanoo: sinä teet minulle pahan mielen, vihaan asua kotona. Karkaan.. En tahdo isän luo asumaan. En oikein saa kiinni, missä mennään. Toki, nyt on oman sairastelun kautta niin äärettömän paljon kaikkea joka vie energiaa ja kykyä analysoida tai tukea lapsia täysillä. Yritän parhaani, mutta tällä hetkellä se ei vaan riitä.

Minun elämäni tarina. Mikään ei riitä.Ainakaan, jos minä yritän tai teen.

Ehkä minun pitäisi alkaa ajattelemaan, että kaikki mitä teen on riittävää ja yllinkyllin. Ehkä sitten muutkin pitäisi sitä riittävänä? Ehkä se olen minä, joka aiheutan eniten pahaa mieltä ja riittämättömyyden tunnetta elämääni ?

Se mitä eilen pohdin, kirjoitin viestinä ja lähetin. Kirjoitin nätisti minä muodossa. Mitään vastausta en saanut. Mutta ei minun tarvinnut tänään sitä esille ottaa. Ja sain nukuttua. Saatiin myös tehtyä puuhomma, joka on lojunut mökillä. Minua raivostutti se, että taas näytti siltä, että minä ja minun lapset tekee mutta hänen lapsilleen oli sallittua luistaa hommista. Ärähdinkin muutaman kerran, ärähdin myös isälle että kyllä sinun pitää komentaa. Hänpä tiuskaisi että miksi hänen, voinhan minäkin. Siis... jos minun ärähdys ei riitä siihen että kaikki alkaa tekemään niin kyllähän se biologisen vanhemman tehtävä on silloin puuttua asiaan. Tämä on aina ollut iso ongelma. Se, kuinka paljon saan kritiikkiä ja neuvoja kuinka minun pitäisi omia lapsiani kasvattaa, ja hänellä itsellään ei ole tavallinen kurinpito edes hallussa- jos lasta pyytää ja käskee laittamaan asiat paikalleen ja sitä ei tapahdu niin miten voi olettaa selviävän vaikeimmista asioista? Tämä toimii meillä, jollei eka kerralla niin siinä vaiheessa kun minä korotan ääntäni. Ei huutaa tarvitse vaikka voin senkin tehdä jos tilanne vaatii. Mutta se, että pitää kaljaa käydä hakemassa kesken homman, että alkaisi luistaa.. se ei kuulosta lainkaan hyvälle. Mukava on yhdessä tehdä, mutta miksi aina pitää se alko vetää hommiin mukaan. Suuttuikin sitten kun en lähtenyt hakemaan kaljaa hänelle. Nyt ei sitten suostu vastaa puhelimeen. Tosi hienoa. Miksihän minä suostun kerta toisensa jälkeen tämmöiseen kohteluun ? Toisaalta, kyllä puhelimella myös minun tyttäreni tekee tuota, mutta en kyllä koe silloin tälläistä ahdistusta ja epätoivoa. Toki, huomaan usein että aina tämmöisissä tilanteissa mietin, että onko kutsunut sitten jonkun toisen seuraksi tai tuomaan kaljaa tai muuta. Tämä varmasti aiheuttaa ahdistusta. Siitä pitäisi päästä pois. Jotenkin. No soitti kuitenkin, lapsi sanoi että on nukkumassa, itse sanoi ettei. Ja puhui jotenkin oudosti. Pahinta tässä on se, että epäilen jo, että se lehmä makailee siellä silloinkin kun lapset on ja on laittanut lapset valehtelemaan. Lapsihan tekee mitä vaan suojellakseen isäänsä. Eikä ole kauan kun sanoin, että ihan ok, jos tahdot olla toisen kanssa, mutta kerro siitä minulle niin siirryn takavasemmalle. Ei kertonut. Kielsi että mitään sellaista olisi edes.

Terapeuttista tämäkin kirjoittaminen on. Vaikka ehkä jonkin verran mietinkin mitä kirjoitan ja en vahtaa kelloa. Mutta hetkittäin tämä jopa laskee stressitasoa ja rauhoittaa. 

 

lauantai, 22. heinäkuu 2017

apua... monen monta päivää välissä.

Ei vaan ole ehtinyt taikka jaksanut istua koneelle. Leikkausta ootellaan. Ystäviä tavattu. Kahta kotia pidetty. Ahdistuttu ja käyty pälliä korjaamassa. Sieltä tultu iloisena ja helpottuneena pois, kunnes taas notkahdettu. 

Huomasin tuossa miettiessä, että minä se taidan olla melkoinen tapaus. Olen avioeroni jälkeen ollut niin ylpeä siitä, etten tunne mustasukkaisuutta. Olen ollut kovin kiinnostunut suhteissani miesten muista säädöistä. Tajusin, että se on ollut vain tapa suojella itseä. Kun pidät toisen riittävän kaukana, se ei pääse satuttamaan. Ei tarvitse olla mustasukkainen kun ei kiinnity toiseen. No tässä viimeisessähän on mustasukkaisuutta ja epävarmuuttaa mukana. Mutta ei se niin alussa, ensimmäisinä vuosina ollut. Voi olla, että annoin tahtomattamani vinkkiä ettei mua niin paljon kiinnosta, kun en ole mustasukkainen. Sitten on pitänyt tehdä sellaiseksi. Mutta tämmöinen mustasukkaisuus, joka vie elämänilon, ja ahdistaa, ei minusta edelleenkään ole tervettä. Enkä tämmöistä kaipaa. Edelleenkin en näe syytä mustasukkaisuuteen, vaikka toinen olisikin tärkeä. Vaikka joskus pääsisinkin suhteeseen jossa toinen on minun pääni sisällä JA sydämessä. Vaikka olisin avoin.

Aika ajoin mietin, että eikö olisi helpompi vaan sanoa toiselle, että eiköhän tämä ole tässä. Minä en jaksa. En sitä että vaikka minkä tekisin, niin sinä et sitä näe, etkä sitä arvosta. Ikinä minun tekeminen ei ole tarpeeksi. Jossain vaiheessa muistat sanoa, että ainakin se toinen tulee heti apuun kun tarviit. Minä olen ollut apuna viimeiset viisi vuotta. Eikö sillä ole mitään merkitystä? Jos minä yritän pitää itsestäni huolta käymällä paikoissa ja tapahtumissa joista minulle tulee hyvä mieli, niin miksi minun täytyy sietää siitä syyllistämistä ? Miksi minun pitää laittaa oma elämä jäihin että toisella olisi minä saapuvilla 24/7 ? Kun AINA olen jossain.. Viikot menee niin että käyn ma-pe aamupäivät töissä, ja sitten, jos vaan saan, nukun parin tunnin päikkärit ja loppuillan koetan jakaa lasteni ja hänen välillään. Sitten noin 1-3 päivää viikonloppuisin kuukaudessa on minun omia menoja. Toki joskus viikolla on lisäksi lääkärissä käynnit ym. Näin katsottuna ei minulla ihan hirveästi ole aikaa muualla kuin kättä pitämässä. Sitten tytär muistaa syyllistää, että en ole ikinä kotona. Tosiasissa, silloin kun olen kotona, niin hän huitelee pitkin kylää. Minun pitäisi siis lapsenkin mielestä olla neljän seinän sisällä. Kotona. Aina saapulilla, silloin kun hän sattuu tulemaan kotiin. Ja olen vielä ihan paska äiti, minä kun asetan rajat. En anna alakoululaisen olla kylillä ilta yhteentoista niinkuin MAAILMAN paras isä tekee.  Ihan tosissaan ehdotin, että entäpäs jos muutatkin sitten sinne maailman parhaan isän luo? Tiedän kyllä, etten voisi päästää lasta sinne. Aikuisen vastuulla on rajojen asettaminen ja kestää myös vittuilu ja valitus.

maanantai, 17. heinäkuu 2017

77-76

Minulla taisi olla eilen kiirettä. Tai ei oikeestaan, olin niin väsynyt, että nukuin kahdet pitkät päiväunet. Nukkumaan menin taas yöksi naapuriin,nukuin kohtuullisesti jopa. Olen nyt niin kipeä, että olen valmis roikkumaan lääkärin lahkeessa kiinni ja rukoilemaan että leikkaa minut. Olen jokseenkin päättänyt että sen jälkeen olen taas täydessä terässä. 

Tänään käytiin hakemassa toisen osapuolen lapset. En jaksanut juuri puhua mitään, mutta sen verran kysäisin, että miltä tuntuisi jos asuisin kauempana. Ei oikein osannut sanoa mitään. On taas niin ahdistunut. Jännää, miten eri tavoin ihmiset reagoi asioihin. Minä: Vastaan tulee ahdistava ja mieltä painava asia- tartun toimeen ja hoidan asian pois mielestä, tai ainakin pois. Hän: Pyrkii kaikin mahdollisin tavoin välttelemään ja lamaantuu. Ymmärrettävästi välillä tulee yhteentörmäyksiä kun minä turhaudun katsomaan toisen ahdistusta. Totta kai ajattelen niin että osin on omaakin syytä kun ei hoida asiaa pois. Ei vaikka minä tarjoan keinoja kuinka ratkaista tai tukea ratkaisuun. 

Ystäväni sai tietää, että puoliso oli pettänyt. Olen huolissani ystävän jaksamisesta. Tiedän, että tulee selviämään kaikista käytännön asioista, mutta siitä arvottomuuden tunteesta ja tuskasta, siitä on vaikea nousta ylös. Yritän olla arvostelematta tai tuputtamatta neuvoja. Jokaisen on tehtävä kuitenkin se oma ratkaisu. Antaako anteeksi ja yrittää vielä vai onko suhde kerrasta poikki. Tämä ei ole helpoin tapa, antaa anteeksi. Itsestäni tuntuu äärettömän pahalle, kun toinen ystäväni arvostelee ja haukkuu sekä minun valintojani että tuota miestä joka on niin monet kerrat saanut minut itkemään. Hän itse on edelleen naimisissa miehen kanssa, jota on tasaisin väliajoin jättämässä ja joka osaa sanan säilällä loukata myöskin. En ole koskaan sanonut, että pitäisiköhän sinun vihdoin tehdä se siirto ja erota. Kuuntelen ja tuen, päättää hän nyt mitä tehdäkkin. Ei me välittämisen varjolla pystytä toisen aikuisen ihmisen puolesta päätöksiä tehdä. Olen koettanut kertoa, että minulle vain on niin luontaista toimia näin, katsoa kortit viimeistä kulmaa myöden, ennenkuin annan periksi ja olen valmis siirtymään eteenpäin. Totta kai nytkin, vaikken ole anteeksi antanut, toivon silti että asiat muuttuisi. Uskonko siihen ? ...en ehkä. Mutta toivoa en saa hävitettyä, ja niin kauan kun tämä toivon tunne kytee olen vähän niinkuin puolivälissä, kykenemätön irtautumaan.

maanantai, 17. heinäkuu 2017

78 Hupsista saatana

Sattui vahinko ja melkein menin sairaalaan. Päätin kuitenkin ensin kokeilla omia lääkkeitä ja kotimatkaa rauhassa. Onnistuin. Yksi soitteli, että tule sinä mökille, täällä on tylsää seuraa. Hmm... olen ajanut 450 km jo tälle päivää, olen väsynyt ja kipeä. Mutta tottahan toki minä joudan. Venytän kyllä niin ettei tarvii kaljakaupassa käydä.. Ehkä siis kahvit nyt ensin ? 

Onneksi sain levätä hetken ystävän luona ennen kotimatkaa. Aina yhtä piristävää jutella toisen koiraihmisen kanssa. Ei tarvii mitenkään selitellä omia päätöksiään kun toinen tietää jo puolesta sanasta. Ystävyys on ihana asia. Vaikkei niitä minulla joka oksalle ole, ne mitä on, ovat kalliita.

perjantai, 14. heinäkuu 2017

79 Ihan yksin

Huonosti nukuttu yö taas takana. En tiedä miksi, mutten enää nuku levollisesti ja rauhassa naapurissa. On pitkä aika siitä, kun olen niin tehnyt. Se oli ensimmäinen kainalo, jossa nukuin levollisesti. En ole ikinä tykännyt nukkua toisessa kiinni tai edes kasvot vastakkain mutta ensimmäisestä yhteisestä yöstä lähtien tämän ihmisen kanssa sen pystyin tekemään. 

Toki tämä jatkuva fyysinen kipu rajottaa rauhallisia pitkiä unia muutenkin, mutta mielestäni kotona rauhoitun paljon nopeammin uneen. Vaikka se uni olisikin sitten vain neljä tuntia yhteen pötköön. Tänään hain taas voimakkaampia kipulääkkeitä. En kyllä ymmärrä miksi niitä syön kun ei ne juurikaan vaikuta. Tauko olisi ehkä saanut olla pidempi, mutta tämä vaiva nyt on semmoinen ettei morfiini johdannaisetkaan tahdo viedä kipua pois. Voi kun pääsisin leikkaukseen! (Iso toive, ottaen huomioon etten ole antanut tähän mennessä itseäni leikellä tähystystä lukuunottamatta). 

Hän meni mökille, siellä pitäisi olla miespuolisia kavereita. Voisin toki kysyä veljeltään, pitääkö paikkaansa mutta a) veljekset pitää yhtä ja b) En voi elää elämääni epäillen aina mitä tapahtuu. Kyllähän siellä alkoholia menee, ainakin oli suora kun sanoi että melko varmasti ottaa. Tämän hetkinen mantra on se, että juopottelu on muuttunut. Ei juo enää sammumispisteeseen asti, eikä kalja maistu enää samalla lailla. Minä olen nyt 2 kertaa nähnyt erilaisen tavan. Toisella kerralla joi vain yhden illan, toisella kerralla 2 päivää mutta oli toisena päivänä kohtuullisen hyvässä kunnossa ja totesi jossain vaiheessa, ettei maistu. Ei nämä vielä todista, että mitään olisi muuttunut. Luulen, että minä vaadin totaalikieltäytymistä. En jaksa uskoa, että tuollaisesta suurkulutuksesta voi siirtyä yhtäkkiä kohtuukäyttäjäksi. En ole sellaista koskaan nähnyt. 

Lapset meni isälleen, hieman syyllisyyttä potien olen iloinen siitä että olen yksin muutaman päivän edes. Aamulla lähden toisen koiran kanssa koiranäyttelyyn, taidan jättää toisen kotiin, vaikka joutuukin olemaan pitkän päivän yksin mutta minun on helpompi tässä kunnossa hallita yhtä. Voihan se olla, että lähdetään samaa vauhtia kehästä pois kun sinne mennäänkin, mutta sitten käyn vielä kaverin luona kahvilla. Pakko aina yrittää tavata ystäviä ja kavereita, vaikka monesti tuntuu ettei millään jaksaisi. Mieluummin kuitenkin käyn kuin otan luokseni, täällä on sellainen sekasotku. Minun koti yleensä kuvastaa hyvin selkeästi sitä, mitä päässä liikkuu..