Kauhea kaipuu. Unet olivat ensin ystäviä, nyt vihollisia tuodessaan mieleen unelmia ja haaveita. Yritän kaikin mahdollisin tavoin keksiä muuta tekemistä. Ystäväni kysyi, että onko sinulla avoimia kysymyksiä tai jotain mitä tahtoisit vielä selvittää. Vastasin ettei. Kyllähän niitä olisi, mutta en voi sitä tehdä, sillä hetkellä kun näen, pelkään anelevani ja itkeväni, teen mitä tahansa että voidaan palata takaisin. Joten ei. Ei ole mitään selvitettävää. Vielä on jokunen asia hoidettava niin, että joku toinen niistä vastaa tulevaisuudessa. Toki, voisin nostaa vaan kädet pystyyn ja todeta että huolehdi itse. Mutta minä en ole sellainen. En voisi elää itseni kanssa. 

Töihin menokin tuntuu ylivoimaiselta. Menen sinne kuitenkin. Hetken saan ajatella muiden ongelmia omieni sijaan. Illaksi olen sopinut puuhaa, minua uhkailtiin ja kiellettiin, etten voi mennä kyseiseen paikkaan. Olen vitun idiootti, nilkki, itsekäs paska. Minun lapsilleni uhattiin kostaa. Ja vain sen takia että ilmoitin lähipiirille etten enää ole olemassa. Kyllä, osin viha ja suru puhui taustalla ilmoittaessa. Mutta en myöskään halua että valehdellaan. Pyysin anteeksi. Lähipiirin kommentit olivat että parempi kertoa kuin salata, ettei ole anteeksi pyydettävää. Tässä suhteen minulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko uskoa tai olla uskomatta. Koska olen minä, uskon mieluummin että minulle puhutaan totta. Totta kai, veri on vettä sakeampaa eikä aikomukseni ole millään tavoin sitä haastaa. Kostaminen ja toisen lokaaminen ei ole minun juttu. Vaikka vihoissani taisin kyllä mainita, että tulen tekemään toisen naisen elämästä helvettiä. Luulen, ettei minun tarvitse, kyllä karma hoitaa jokaiselle osansa. 

Kello juoksee ja kaikki on tekemättä. Tahtoisin kömpiä petiin, nuuhkuttaa lämmintä turkkia ja vihdoinkin itkeä kunnolla.