Tänään. 

Olen viesteillyt hänen kanssaan. Tiedän, ettei tämä ehkä ole maailman järkevin teko. Mutta jos ymmärrän, ehkä myös pystyn siirtymään eteenpäin, pikkuhiljaa. Sain onneksi uusittua lääkitykset. Silloin, kun ajatukset käy ylitsepääsemättömän vaikeaksi, pystyn palaamaan taas järkeväksi. 

Kyllä myönnän, että edelleen mielessä pyörii; voitaisko palata entiseen ? Mutta, olinko onnellinen silloin ? Enkö minä kaivannut jotain konkreettista? Enkö minä lukuisia kertoja kihissyt kiukusta kun en jaksanut katsoa juopottelua ? Eikö syyllisyys ollut jokapäiväinen kaveri olkapäällä ? Ja epäluulo toisella ? Sääli sylissä..

Aivan sekaisin.. ihan kuin se yrittäisi uskotella minulle, että tärkeysjärjestyksessä olisin ensimmäinen mutta silti (en tiedä onko humalassa nyt) on kuitenkin menossa toisen luo grillaamaan. Että minä vihaan itseäni. Ja tunteita. Ja sitä ettei niitä saa pois. JA sitä että olen vanhempi enkä voi heittää eläimiä autoon ja muuttaa täysin toiselle paikkakunnalle.. ja sitä että uskon ja toivon..ja tipun yhtä nopeasti rotkoon pienestäkin lauseesta. Olin oikeasti iloinen kun pystyimme sähköpostin välityksellä juttelemaan. 

On minulla itsetuhoisia ajatuksia. Ei kuitenkaan mitään konkreettista. Joten ei vielä niin huono tilanne. En jaksa soittaa mielenterveystoimistoon joten laitoin postia.. se käsitellään viiden arkipäivän kuluessa. Viiden ? Entä jos ihminen viimeisillä voimien rippeillään ottaa keskellä yötä, ahdistuksen keskellä yhteyttä sillä ainoalla tavalla mikä on mahdollista? Huomatakseen, ettei vastausta kuulu. Kuinkahan moni kerkeää antaa periksi odotellessaan ?