Ei vaan ole ehtinyt taikka jaksanut istua koneelle. Leikkausta ootellaan. Ystäviä tavattu. Kahta kotia pidetty. Ahdistuttu ja käyty pälliä korjaamassa. Sieltä tultu iloisena ja helpottuneena pois, kunnes taas notkahdettu. 

Huomasin tuossa miettiessä, että minä se taidan olla melkoinen tapaus. Olen avioeroni jälkeen ollut niin ylpeä siitä, etten tunne mustasukkaisuutta. Olen ollut kovin kiinnostunut suhteissani miesten muista säädöistä. Tajusin, että se on ollut vain tapa suojella itseä. Kun pidät toisen riittävän kaukana, se ei pääse satuttamaan. Ei tarvitse olla mustasukkainen kun ei kiinnity toiseen. No tässä viimeisessähän on mustasukkaisuutta ja epävarmuuttaa mukana. Mutta ei se niin alussa, ensimmäisinä vuosina ollut. Voi olla, että annoin tahtomattamani vinkkiä ettei mua niin paljon kiinnosta, kun en ole mustasukkainen. Sitten on pitänyt tehdä sellaiseksi. Mutta tämmöinen mustasukkaisuus, joka vie elämänilon, ja ahdistaa, ei minusta edelleenkään ole tervettä. Enkä tämmöistä kaipaa. Edelleenkin en näe syytä mustasukkaisuuteen, vaikka toinen olisikin tärkeä. Vaikka joskus pääsisinkin suhteeseen jossa toinen on minun pääni sisällä JA sydämessä. Vaikka olisin avoin.

Aika ajoin mietin, että eikö olisi helpompi vaan sanoa toiselle, että eiköhän tämä ole tässä. Minä en jaksa. En sitä että vaikka minkä tekisin, niin sinä et sitä näe, etkä sitä arvosta. Ikinä minun tekeminen ei ole tarpeeksi. Jossain vaiheessa muistat sanoa, että ainakin se toinen tulee heti apuun kun tarviit. Minä olen ollut apuna viimeiset viisi vuotta. Eikö sillä ole mitään merkitystä? Jos minä yritän pitää itsestäni huolta käymällä paikoissa ja tapahtumissa joista minulle tulee hyvä mieli, niin miksi minun täytyy sietää siitä syyllistämistä ? Miksi minun pitää laittaa oma elämä jäihin että toisella olisi minä saapuvilla 24/7 ? Kun AINA olen jossain.. Viikot menee niin että käyn ma-pe aamupäivät töissä, ja sitten, jos vaan saan, nukun parin tunnin päikkärit ja loppuillan koetan jakaa lasteni ja hänen välillään. Sitten noin 1-3 päivää viikonloppuisin kuukaudessa on minun omia menoja. Toki joskus viikolla on lisäksi lääkärissä käynnit ym. Näin katsottuna ei minulla ihan hirveästi ole aikaa muualla kuin kättä pitämässä. Sitten tytär muistaa syyllistää, että en ole ikinä kotona. Tosiasissa, silloin kun olen kotona, niin hän huitelee pitkin kylää. Minun pitäisi siis lapsenkin mielestä olla neljän seinän sisällä. Kotona. Aina saapulilla, silloin kun hän sattuu tulemaan kotiin. Ja olen vielä ihan paska äiti, minä kun asetan rajat. En anna alakoululaisen olla kylillä ilta yhteentoista niinkuin MAAILMAN paras isä tekee.  Ihan tosissaan ehdotin, että entäpäs jos muutatkin sitten sinne maailman parhaan isän luo? Tiedän kyllä, etten voisi päästää lasta sinne. Aikuisen vastuulla on rajojen asettaminen ja kestää myös vittuilu ja valitus.