(2016-)

Olin seuraillut miehen terveyttä ja mielialaa huolissani jo ensimmäisestä vuodesta lähtien. Mutta toista kun ei väkisin saa hoitoon vaikka kuinka haluaisi. Tarvittiin totaalinen romahtaminen joka tulikin itsemurhayrityksenä. Tästä alkaa viimeinen ajanjakso. Viimenen vuosi. Jolloin minä en ollut enää nainen. Olin hoitaja, äiti, sosiaalitantta, ystävä (?) ja tukihenkilö. Rakastettu ?

Usein koin tilanteen pitkittyessä, että minusta revitään vain eikä mitään anneta takaisin. Toki kahvin tuonti petiin, tai minun antaessa nukkua pidempään, mehujään tuominen kaupasta, nämä on pieniä asioita joita arvostin ja arvostan.Yhden kerran, kun oli taas lähdössä jonnekkin ryyppäämään, minä itkin ja olin ahdistunut, teki jotain yllättävää, ja ennen lähtöään kävi katsomassa että minulla on kaikki kunnossa. Nämä vähäiset, mutta sitäkin suuremman merkityksen saaneet tilanteet ovat jääneet mieleen. Ovat saaneet ehkä suuremman merkityksen, kuin niissä oikeasti onkaan.  Varsinkin, kun toinen ei osaa sanoittaa tunteitaan ilman patistusta.

Niin, se romahtaminen. Se oli hyvä tapahtuma kaikesta huolimatta. Sain avun piiriin niin, että osa taloudellisista ongelmista kuin myös mielenterveyden ongelmista helpottui. Alkoholin käyttö ei kuitenkaan loppunut. Parantumista silti tapahtui, ja olin onnellinen siitä. Jouduin kuitenkin itse alkaa tekemään rajoituksia. Sanoin suoraan etten tahdo olla yhteydessä silloin, kun juo. Se on sekä minulle, että lapsille rankkaa. Odottaa koko ajan konfliktia ja pelätä mitä tapahtuu. Jolloin omat hermot on jo valmiiksi niin kireenä ettei tarvita kuin yhden kerran saman asian toistaminen kun menee yli. Kukaan ei nauti tästä. Jos yritän kertoa, että lapset kärsivät niin se kaikuu kuuroille korville. - En minä ole väkivaltainen! Mitä pahaa minun juomisessa on ? Ja noottia saan myös siitä että asettaudun aina lasteni puolelle. Silloin jos vastapuolena on humalainen mies, mitä muutakaan tekisin. Uutena vuonna...täytyy myöntää että tilanteen olisin voinut hoitaa paremmin. Edelleenkään en tiedä, mikä totuus on. On kaksi täysin eriävää tarinaa. Ja minun reaktio, jossa huudan ja puolustan lastani. Edelleenkin se hiertää, ja en kuulema saa ikinä anteeksi sitä, että puolustin lasta. Edelleenkään siitä ei ole porukassa pystytty puhumaan.

Omat ystävyyssuhteeni karsiutuivat, en voinut kuvitellakkaan että kutsuisin ystäviä meille illanviettoon. Ehkä olisi pitänyt, en tiedä, häpesinkö vai pelkäsinkö mitä tapahtuu. En myöskään voinut tavata heitä, koska aivan liian usein kuulin totuutena sen, että minä käyn paneskelemassa jotain vierasta. Itse tiesin faktana, ettei ollut muita kuin tämä yksi mies siitä, kun 2013 jatkettiin yhteistä taivalta. Oli minulla juttukavereina miehiä, joskus kaipasin niin kipeästi kauniita sanoja tai hetken tyhjänpäiväistä paskanjauhantaa ja sitä on parhain tehdä ystävän kanssa, joka on mies. Miten paljon se loukkaakaan, kun toinen sanoo että olet vapaa harrastamaan seksiä muiden kanssa, minä en siitä välitä. Joskus jopa harkitsin sitä, mutta jos toisen kuvittelemana jo saa aikaiseksi keljuilua, vihjailua ja ilkeilyä, niin mitä sitten jos tilanne olisi ollut tosi? Joskus jutut saivat aihetta luetuista tekstiviesteistä, joista oli nostettu vain yksi viesti esille näkemättä kokonaiskuvaa. Muistan erään jos toisenkin kerran kuinka seuraavan päivän selviämisen aikana luin koko viestiketjun ääneen. En usko, että sillä mitään merkitystä oli. Toiset ihmiset pitävät tiukasti kiinni siitä, että ovat oikeassa, väärässä ollessaankin.

 

Masennus on ikävä sairaus. Se vie ilon, elämänhalun ja kyvyn toimia. Minä tiedän koska olen itse sairastanut keskivaikeaa masennusta. Tiedän kyllä sohaisevani muurahaispesää sanoessani, että masennuksesta toipumisessa itsellä on iso merkitys ja vastuu. Jollei ole halua yrittää parempaan, ei sitä myöskään tule. Jollen olisi itse päättänyt hakea apua olisin todennäköisesti jo mullan alla. Ei se helppoa ole, mutta vaatii oman päätöksen. Minun tieni meni niin, että hain ensin terapiaa ja koska se ei riittänyt pyysin lääkityksen. Lääkitys on jatkunut vuosia ja keskusteluapua haen silloin kun tarvitsen. Sen verran tämä suhde on vienyt minun voimavaroja että olen joutunut turvautumaan ahdistuslääkkeisiin ajoittain. Sen päätöksen olen kuitenkin tehnyt, etten ikinä päästä tilannettani siihen, että oman elämän päättäminen on ainoa tapa selvitä. Oman masennukseni syitä en nyt tahdo miettiä. Se on mennyttä elämää, joka on rakentanut minut tälläiseksi kuin olen.