Minun pitäisi siis sitä harrastaa. 20 minuuttia pelkästään sanoja ja lauseita jotka putkahtelee mieleen. Jostain syystä en saa sitä kirjoitettua, en saa laitettua kelloa soimaan että istun kirjoittamaan. Pelkään ehkä mitä se tuo tullessaan. Jos vaikka syvimmät alitajunnan ajatukset nousee esille ja pakottaa minut nostamaan pään pensaasta. Sitähän teen, paljon. En tahdo katsoa suoraan asioita, niin että joutuisin mitään päättämään. Paitsi jos asiat on positiivisia. Sellaisia päätöksiä on helppo tehdä. Kohtuullisen helppo. 

Ehkä huomenna. Kun olen käyttänyt tytärtä lääkärissä. Ja toisen tyttären kanssa jutellut. Jostain syystä olen sitä mieltä, ettei toinenkaan voi hyvin. Syytän usein siitä itseäni. Olen nyt alkanut miettimään, että olenko pettänyt luottamuksen, mitä olen tehnyt, että lapsi sanoo: sinä teet minulle pahan mielen, vihaan asua kotona. Karkaan.. En tahdo isän luo asumaan. En oikein saa kiinni, missä mennään. Toki, nyt on oman sairastelun kautta niin äärettömän paljon kaikkea joka vie energiaa ja kykyä analysoida tai tukea lapsia täysillä. Yritän parhaani, mutta tällä hetkellä se ei vaan riitä.

Minun elämäni tarina. Mikään ei riitä.Ainakaan, jos minä yritän tai teen.

Ehkä minun pitäisi alkaa ajattelemaan, että kaikki mitä teen on riittävää ja yllinkyllin. Ehkä sitten muutkin pitäisi sitä riittävänä? Ehkä se olen minä, joka aiheutan eniten pahaa mieltä ja riittämättömyyden tunnetta elämääni ?

Se mitä eilen pohdin, kirjoitin viestinä ja lähetin. Kirjoitin nätisti minä muodossa. Mitään vastausta en saanut. Mutta ei minun tarvinnut tänään sitä esille ottaa. Ja sain nukuttua. Saatiin myös tehtyä puuhomma, joka on lojunut mökillä. Minua raivostutti se, että taas näytti siltä, että minä ja minun lapset tekee mutta hänen lapsilleen oli sallittua luistaa hommista. Ärähdinkin muutaman kerran, ärähdin myös isälle että kyllä sinun pitää komentaa. Hänpä tiuskaisi että miksi hänen, voinhan minäkin. Siis... jos minun ärähdys ei riitä siihen että kaikki alkaa tekemään niin kyllähän se biologisen vanhemman tehtävä on silloin puuttua asiaan. Tämä on aina ollut iso ongelma. Se, kuinka paljon saan kritiikkiä ja neuvoja kuinka minun pitäisi omia lapsiani kasvattaa, ja hänellä itsellään ei ole tavallinen kurinpito edes hallussa- jos lasta pyytää ja käskee laittamaan asiat paikalleen ja sitä ei tapahdu niin miten voi olettaa selviävän vaikeimmista asioista? Tämä toimii meillä, jollei eka kerralla niin siinä vaiheessa kun minä korotan ääntäni. Ei huutaa tarvitse vaikka voin senkin tehdä jos tilanne vaatii. Mutta se, että pitää kaljaa käydä hakemassa kesken homman, että alkaisi luistaa.. se ei kuulosta lainkaan hyvälle. Mukava on yhdessä tehdä, mutta miksi aina pitää se alko vetää hommiin mukaan. Suuttuikin sitten kun en lähtenyt hakemaan kaljaa hänelle. Nyt ei sitten suostu vastaa puhelimeen. Tosi hienoa. Miksihän minä suostun kerta toisensa jälkeen tämmöiseen kohteluun ? Toisaalta, kyllä puhelimella myös minun tyttäreni tekee tuota, mutta en kyllä koe silloin tälläistä ahdistusta ja epätoivoa. Toki, huomaan usein että aina tämmöisissä tilanteissa mietin, että onko kutsunut sitten jonkun toisen seuraksi tai tuomaan kaljaa tai muuta. Tämä varmasti aiheuttaa ahdistusta. Siitä pitäisi päästä pois. Jotenkin. No soitti kuitenkin, lapsi sanoi että on nukkumassa, itse sanoi ettei. Ja puhui jotenkin oudosti. Pahinta tässä on se, että epäilen jo, että se lehmä makailee siellä silloinkin kun lapset on ja on laittanut lapset valehtelemaan. Lapsihan tekee mitä vaan suojellakseen isäänsä. Eikä ole kauan kun sanoin, että ihan ok, jos tahdot olla toisen kanssa, mutta kerro siitä minulle niin siirryn takavasemmalle. Ei kertonut. Kielsi että mitään sellaista olisi edes.

Terapeuttista tämäkin kirjoittaminen on. Vaikka ehkä jonkin verran mietinkin mitä kirjoitan ja en vahtaa kelloa. Mutta hetkittäin tämä jopa laskee stressitasoa ja rauhoittaa.