Tänään... ei ole mitään sanottavaa, ja silti pää kuhisee sanoja, ajatuksia, tunteita. Mikään ei kuitenkaan tunnu riittävän järkevälle. Lupasin, että voin olla puuhommassa kaverina jos tarvitaan. Sainkin puhelun että voisitko tulla ja menin. Sanoin ääneen, että mikä tahansa touhu on parempi, kuin kotona makaaminen. Niinkuin onkin. 

Sitä vaan ihmettelen nykypäivän ihmisissä tai asenteissa ettei sellaista ole, kun pyyteetön halua auttaa toista ihmistä. Aivan kuin naapuriapu ja talkoot olisi jotain, mikä on hepreaa ? Kuinka monesti olen kummastuneita katseita saanut, kun tarjoan apua tai tulen avuksi. Rahaa en ota vastaan enkä sitä edes odota. Hikisissä hommissa toki on mukava, jos juomista tarjotaan, mutta yleensä on itselläkin juomapullo mukana. Mihin Suomalainen talkoo-asenne on kadonnut? En toki laita elämääni sekaisin päästäkseni apuun, jos olen sopinut muuta niin sanon siitä, mutta silloin, jos olen jouten tai kotona on hommia joita en niin innolla aloita, niin miksi en voisi olla siellä missä minun vähäistä apuani tarvitaan. Tuntea kuuluvani hetken ajan johonkin, tehdä yhdessä. En edes tee sitä sen vuoksi, että saisin sädekehän päähäni, vaan ihan puhtaasti ehkä jopa itsekkäistä syistä- saada voimavaroja yhdessä toimimisesta. 

En osaa pysyä pois tuolta naapurista. Nyt kun jonkinlainen puheyhteys on, niin se on kuin jokin magneetti joka  vetää sinne. Haluiaisin saada asiat puhuttua, vaikka sitten niin että sovitaan yhdessä että tämä suhde on kuollut eikä sitä enää samaan malliin koeteta saada kasaan. Pelkään kuitenkin että siihen suuntaan taas oltaisi menossa. Tai ainakin olen aistivinani toisen osapuolen olemuksesta, että ottaisi minut hyvin mielellään apulaiseksi, rapsuttelijaksi ym. mitä kaikkea nyt olen ollutkaan, antamatta kuitenkaan yhtään sen enempää minulle kuin aiemminkaan.