Miksi tämä suhde automaattisesti asettaa vastakkain minun perheen(lapset) ja suhteen ? Jos hoidan suhdetta tai suhteen toista osapuolta hyvin lapset kärsii, jos taas keskityn lapsiin niin sitten toinen kokee tulleensa hylätyksi? Ja totta kai, on olemassa myös minä ja minun tarpeet jotka auttavat minua jaksamaan. Tahtoisin, että lapset lähtisi mukaan tekemään puita, vaikkei puuhomma olisikaan meille niin voisimme viettää aikaa yhdessä. Voisin ehkä pakottaa, mutta ketä se hyödyttäisi. Voisin myös kieltää kaverit tältä päivältä mutta, opettaisiko se mitään ?

Tiedän, kun nyt olen muutaman päivän antanut lasten olla vapaammin, minä kärsin kohta. Järjettömiä kiukkupuuskia, rajojen venyttämistä, yllätyksiä jotka olisi mieluummin jättänyt kokematta. 

Tänään kuitenkin, aion ottaa mieltä painavat asiat esille. En ymmärrä, miksi niistä on niin vaikea puhua?