Jos menisin, niinkuin oikeasti eroissa mentäisi, nyt pitäisi olla oikeastaan hieman helpompaa olla. Mutta, en tietenkään mene enkä osaa pysyä erillään. Ja uskon toisen sanoja tai ainakin yritän uskoa. Koska minä en voinut jäädä yöksi (humalaisen miehen viereen..) niin pyysi saada koiran viereen. Tuon koiran uskaltaa jättää kun tietää sen yö ajan selviävän, itse huolehdin kuitenkin ruokailut ja ulkoilut. Vannoi ettei edes tahdo toista naista tai ottaa siihen yhteyttä. En kyllä pyytänyt vannomaan. En tiedä, onko sattunut jotain, ehkä kysyn huomenna mutta eihän siitä keskustelusta tule mitään kun toinen on niin morkkiksissa ja krapulassa. Aina kun yrittää selvittää asioita, vastaus on, ei nyt, en jaksa nyt ym..Kyllä se toisen huomio ja hellyys aina tuntuu hyvälle. Mutta miksi siihen täytyy olla rappio humala, ennenkuin sitä saa ? 

Sain asuntotarjouksen. Asunto olisi ihan ok paikalla ja siinä olisi riittävästi tilaa,mutta. Se ei ole tässä. Siksihän sitä etsin, ettei se olisi tässä. Etten näkisi toista tai sellaisia tilanteita joita en tahdo nähdä. Ehkä jopa senkin vuoksi, että toinen joutuisi vihdoinkin näkemään vaivaa. Mutta iso loukkaantuminenhan siitä tulee kun muutan. Vaikken olisikaan sen kauempana kun parin kilsan päässä. Ajattelen silloin kun järki suostuu pelaamaan, että se on minulle parempi ja että jollei toinen kestä sitä, niin sitten minun on helpompi alkaa toipumaan ja sisäistämään eroajatusta?

Joten keskustelu olisi paikallaan muutoinkin. Sain ajan mielenterveystoimistoon. Jo pelkästään tieto siitä, että on jotain muutakin odoteltavaa saa päivään vähän valoa. Joskus sitä vaan jäsentää asiat paremmin kun puhuu ääneen toiselle. Ei se minun tapauksessa toki sitä tarkoita, että toimisin sen mukaan kuinka pitäisi. Onhan se nähty jo niin monesti. Kuinka helpolla ja vähäisellä vaivalla minä olen taas tuossa. Auttamassa. Tukemassa. Lähellä. Naputtamassa alkoholista. Vinoilemassa naisista. Mutta silti siinä. Itse rikkonaisena, puoliksi täynnä onnea, puoliksi surua ja epätoivoa.