Minulla taisi olla eilen kiirettä. Tai ei oikeestaan, olin niin väsynyt, että nukuin kahdet pitkät päiväunet. Nukkumaan menin taas yöksi naapuriin,nukuin kohtuullisesti jopa. Olen nyt niin kipeä, että olen valmis roikkumaan lääkärin lahkeessa kiinni ja rukoilemaan että leikkaa minut. Olen jokseenkin päättänyt että sen jälkeen olen taas täydessä terässä. 

Tänään käytiin hakemassa toisen osapuolen lapset. En jaksanut juuri puhua mitään, mutta sen verran kysäisin, että miltä tuntuisi jos asuisin kauempana. Ei oikein osannut sanoa mitään. On taas niin ahdistunut. Jännää, miten eri tavoin ihmiset reagoi asioihin. Minä: Vastaan tulee ahdistava ja mieltä painava asia- tartun toimeen ja hoidan asian pois mielestä, tai ainakin pois. Hän: Pyrkii kaikin mahdollisin tavoin välttelemään ja lamaantuu. Ymmärrettävästi välillä tulee yhteentörmäyksiä kun minä turhaudun katsomaan toisen ahdistusta. Totta kai ajattelen niin että osin on omaakin syytä kun ei hoida asiaa pois. Ei vaikka minä tarjoan keinoja kuinka ratkaista tai tukea ratkaisuun. 

Ystäväni sai tietää, että puoliso oli pettänyt. Olen huolissani ystävän jaksamisesta. Tiedän, että tulee selviämään kaikista käytännön asioista, mutta siitä arvottomuuden tunteesta ja tuskasta, siitä on vaikea nousta ylös. Yritän olla arvostelematta tai tuputtamatta neuvoja. Jokaisen on tehtävä kuitenkin se oma ratkaisu. Antaako anteeksi ja yrittää vielä vai onko suhde kerrasta poikki. Tämä ei ole helpoin tapa, antaa anteeksi. Itsestäni tuntuu äärettömän pahalle, kun toinen ystäväni arvostelee ja haukkuu sekä minun valintojani että tuota miestä joka on niin monet kerrat saanut minut itkemään. Hän itse on edelleen naimisissa miehen kanssa, jota on tasaisin väliajoin jättämässä ja joka osaa sanan säilällä loukata myöskin. En ole koskaan sanonut, että pitäisiköhän sinun vihdoin tehdä se siirto ja erota. Kuuntelen ja tuen, päättää hän nyt mitä tehdäkkin. Ei me välittämisen varjolla pystytä toisen aikuisen ihmisen puolesta päätöksiä tehdä. Olen koettanut kertoa, että minulle vain on niin luontaista toimia näin, katsoa kortit viimeistä kulmaa myöden, ennenkuin annan periksi ja olen valmis siirtymään eteenpäin. Totta kai nytkin, vaikken ole anteeksi antanut, toivon silti että asiat muuttuisi. Uskonko siihen ? ...en ehkä. Mutta toivoa en saa hävitettyä, ja niin kauan kun tämä toivon tunne kytee olen vähän niinkuin puolivälissä, kykenemätön irtautumaan.